Kävimme eilen suomalaisen aupairin Tarun kanssa kaupungilla illalla. Tapasimme De Brouckèrella, jonne oli helppo mennä yhdellä metrolla. Koska sade yllätti – tai no, ei se sade täällä nyt niin kauhean yllättävää oikeastaan ole – menimme aluksi kiertelemään kauppoja.
Vaikka kieltämättä monenmoista kiinnostavaa vaatekappaletta oli alennusmyynneissä tarjouksessa, loppujen lopuksi päädyin ostamaan vain tarpeellisen sateenvarjon Tietenkin sitten kun minulla lopulta oli tuo jokaisen brysseliläisen vakiovaruste mukanani, sade lakkasi. Kävelimme keskustassa ympäriinsä, Grand Palcelta kauppakadulle, ns. pääkadulle ja lopulta ehkä kuuluisimmalle nähtävyydelle, Manneken Pisille.
Manneken Pis, eli n. 50 senttiä korkea pronssipatsas 1600-luvulta ei ole järjin ihmeellisen näköinen ilmestys, mutta kyllähän sekin pitää nähdä, jos täällä kerran on käymässä. Pieni poika, joka pissaa. Vesi liplattaa ja turistit katseleva ja kuvaavat ihastellen. No, pitihän sitä sitten näpsäytyttää yksi kuva itsestäänkin tuon kuuluisan pikkupojan loristellessa taka-alalla.
Pissapojan jälkeen vuorossa oli pienen hiukopalan haukkaaminen. Kävimme pienessä, viihtyisässä kahvilassa, jossa söin suhteellisen edullisen mozarellapatongin, ja join suhteellisen hintavan omenamehun. Suhteellisen sopivan hintainen välipala siis.
Kävelimme vielä Tarun kanssa ympäriinsä, kunnes päädyimme lopulta metroilemaan kotiin päin. Koska asuimme samalla suunnalla, ehdimme jutella vielä metrossa hyvän tovin. Sovimme eilen, että menisimme tänään leffaan, mutta loppujen lopuksi suunnitelma kariutui Tarun sairastuttua lievästi. Niinpä katsoimme täällä kotosalla tänään leffan Number 23. Melko jännittävä, mutta juoneltaan ei ehkä parhaita psykologisen jännärin kategoriaan kuuluvia tuotoksia. Ainakin aluksi leffan pääjuoni tuntui aika tökeröltä, vaikka lopuksi selvisikin, ettei se ollu aivan niin tökerö kuin luulin. Mutta yhtä kaikki; ei mikään ”pakko nähdä” -leffa.
Tänään olin Tuijan kanssa aamupäivällä myös ”vauviksessa”, eli ts. äitien ja taaperoikäisten lasten kokoontumisessa, joita täällä järjestetään harva se päivä, ainakin kerran viikossa. Lähinnä katson Neean perään, jotta Tuija saa jutella rauhassa ystäviensä kanssa ja rentoutua. Joskus nähdään porukalla puistossa, joskus jonkun kotona jne. Tällä kertaa olimme perheessä, jonne menen maanantaina myös lastenvahdiksi pikkuiselle pojalle. Lastenvahtikeikkoja olisi muutenkin tuloillaan melko mukavasti, sillä suuri osa aupaireista on täkäläisten lasten koulujen loputtua, ja siis myös useimmiten samalla aupairin pestin loputtua, palannut kotiin Suomeen. Lastenvahtien määrä alkaa siis huveta. Ensi viikolla on kaksi keikkaa luvassa. Enempää tuskin ehtisikään, kun on noita etätöitäkin kirjoiteltavana elokuun loppuun mennessä. Pieni lisätienesti ei kuitenkaan koskaan ole opiskelijalle pahasta. Jos oikein tahtoisi tienata, voisi kuulemma laittaa jonnekin suomiringin postituslistalle puhelinnumeron – silloin kuulemma voisi vain tulla niitä lastenhoitokeikkatarjouksia enemmän kuin tehdä ehtisi. Luultavasti nykyinen tahti riittää, kun kielikurssitkin vievät sitten loppuajasta pari päivää viikossa. :)
Sitten nukkumaan, sillä huomenaamulla odottaa ihana olemuksen muutos – mennään Tuijan kanssa kampaajalle!
Jännä juttu se on, että kuva täytyy yleensä käydä ottamassa jostain kuuluisasta paikasta, vaikka se ei omasta mielestä niin kummoinen olekaan. Ehkä se on sitä ”todistusaineistoa” että tuli täälläkin joskus käytyä. :D
JJ
Sanos muuta!
Ehkä olisi pitänyt olla kapinallinen ja jättää kuva ottamatta. Mutta nyt on sitten arkistoitu sekin fakta, että siellä on tullut eräänä kesänä seisottua. :]