Inspiraatiota ja ajatuksia belgialaisilta kuvittajilta

Kävin eilen iltapäivällä Auderghemin laitamilla Rouge-Cloîtrella, eli Punaisella luostarilla. 1300-luvulta peräisin olevaa luostaria ympäröi kaunis Soignesin lehto. Luostaria lähestyttäessä maisemat vaihtuivatkin yhtäkkiä pikkukaupungista satumetsään. Vihreät puiden lehvästöt peittivät taivaan näkymättömiin ja tunnelma oli kuin lastenkirjasta. Kapea, kivetty tie vei lopulta lammen rannalla sijaitsevalle vanhalle luostarille. Mikä olisikaan sopivampi miljöö lastenkirjojen kuvitusten näyttelylle, jota olin menossa katsomaan paikassa sijaitsevaan taidekeskuksen.

Olin bongannut näyttelyn julisteen kaupungilta apteekin ovesta viikkoa aikaisemmin, ja toissapäivänä näin mainoksen myös erään kahvilan kulmilla. Koska aihe luonnollisesti kiinnosti jo opintojenikin puolesta, päätin käydä katsomassa, mitä kymmenellä belgialaisella taiteilijalla oli annettavanaan. Kahden euron opiskelijan sisäänpääsylippu osoitti lopulta arvonsa, sillä näyttely oli erittäin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea inspiroiva!

Kuvittajien tyylilajit olivat tietenkin toisistaan poikkeavat, vaikka useimmilla käytössä olivat olleet ainakin jossakin määrin akvarellit. Parhaiten mieleeni jäivät Anne-Catherine De Boelin, Quentin Grébanin ja Geneviève Castermanin näyttelytyöt, jotka kaikki herättivät minussa suunnatonta intoa alkaa piirtämään, maalaamaan, kuvittamaan… Originelleja ihastellessa saattoi tutkia, miten kyseiset työt oli tehty ja millaisia välineitä ja työjärjestyksiä mahdollisesti oli käytetty.

Quentin Grébanin työt olivat hyvin perinteisiä lyijykynäpiirroksen varaan maalattuja akvarelleja, mutta niiden laatu, värit ja elävät hahmot olivatkin sitten vähän kauempana perinteisyydestä. En ole usein nähnyt nimittäin yhtä taitavaa akvarellin käyttöä. Toivoisin, että osaisin itsekin pitäytyä yhtä yksinkertaistetussa ja toisaalta yksityiskohtaisessa ilmaisussa. Akvarelleissa oma sudenkuoppani on joka ikinen kerta se, että en osaa lopettaa ajoissa – sudenkuoppa, josta on päästävä yli, sillä omissa silmissäni akvarellien herkkyys ja upeus on useimmiten juuri muutamalla maaluskerroksella aikaan saatu vaikutelma.

Geneviève Castermanin tekniikasta en päässyt oikein selville, vaikka kuinka yritin lukea oheistekstejä näyttelytöiden vireltä ja tiirailla kuvia senttimetrien päästä. Sarjakuvamaisen pikkutarkat harmaasävykuvat jättivät epäuskoisen mielikuvan – miten ihmeessä ne on tehty? Ainut vaihtoehto tuntui oleva tietokonesävytys, sillä sen verran tarkkaa jälkeä Castermanin käsi näytti saaneen aikaan. Myöhemmin googlailujeni ja ranskankielen käännösyritysteni perusteella näyttäisi siltä, että Casterman on käyttänyt ilmeisesti etsausta tai litografiaa, tai ainakin jonkin sortin taidegrafiikkamenetelmää kyseisissä töissään (la gravure).

Eniten minuun vaikuttivat näyttelyssä kuitenkin Anne-Catherine De Boelin työt, jotka olivat erittäin avartavia teknillisesti. Tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, millaiset mahdollisuudet kollaasitekniikka voi antaa, jos sitä osaa käyttää oikein. Olen aina vähätellyt tai oikeastaan inhonnut kollaasitöitä. Syynä on ehkä se, että esimerkiksi peruskoulussa materiaalit ovat aina olleet jotain aikakauslehtien rippeitä, joista on pitänyt leikellä palasia ja yhdistellä jotain tavoitteetonta. Vasta nyt tajusin, että materiaalithan voivat tosiaan olla omien töiden osia, laadukkaita, erilaisia papereita ja tekstuureja. De Boel oli leikannut maalauksistaan hahmoja, yhdistänyt niitä maalaamiinsa taustoihin ja erilaisista papereista leikeltyihin kuvioihin ja lopulta jatkanut maalaamista tai tehnyt kuviin erilaisia efektejä erilaisin maalaus- ja piirustustekniikoin. Havahduin siihen, miten erilaisin tavoin kuvia voikaan tehdä. Into tehdä uutta ja erilaista sai taas sysäyksen.

Yhtä aikaa, yhä uudemman kerran saan myös huomata ikäväkseni sen, että peruskoulu on aikoinaan useassa suhteessa latistanut kokeilunhaluani eri välineitä kohtaan. Nykyisin asiat ovat toki toisin, mutta ennen lukiota en koskaan voinut kuvitellakaan pitäväni esimerkiksi akvarelleilla maalaamisesta; ala-asteen huonoilla kopiopapereilla se oli yhtä sotkemista. Huonot materiaalit ja ennen kaikkea innostamattomat aihepiirit tuntuvat olleen pääsyy, miksi koulun kuvataideopetus alkoi kasvaessani tuntua yhä tympeämmältä. Koulussa aiheet kun olivat mitä olivat – syksyllä lehtiä, jouluna kynttilöitä, pääsiäisenä tipuja ja sitä rataa. Turhan mielikuvituksetonta ja tylsää. Ensimmäisillä luokilla tämä on vielä jotenkin sulatettavissa, mutta jos sama jatkuu läpi peruskoulun, jossakin on muutoksensijaa. Toki joukossa on ollut niitä parempiakin hetkiä – esimerkiksi ala-asteella eräs kuvaamataidonopettaja on jättänyt minuun pysyvästi ilon ulkona piirtämistä ja havainnointia kohtaan. Tästäkin voi kuitenkin huomata, että kyseinen opettaja oli aivan omaa luokkaansa, oikeasti innostunut siitä mitä hän opetti ja piti siitä mitä teki. Ymmärtäähän sen, että peruskoulun oppitunneilta ei voi odottaa liikoja, kun lapsiotos kuitenkin on laidasta laitaan: joukossa on häiriköt, besserwisserit ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Myös budjetti tulee varmasti vastaan nopeasti. Jotenkin kuitenkin toivoisin, että kuvataidetunnit opettaisivat enemmän piirtämisen iloa, erilaisten tekniikoiden hauskuutta ja mielikuvituksen käyttöä, kuin sitä, että osaa vahaväreillä värittää koko A3-paperin täysin tukkoon väriä. Huonomman numeron kun saa, jos näkyy vähänkään valkoista paperia. (?!) Sitäpaitsi siinähän kuluu värejäkin aivan tuhottomasti – samalla rahalla olisi voinut sitäpaitsi edes kerran vuodessa maalata kunnolliselle akvarellipaperille, jota olisi voinut pestä, hinkata ja maalata kerros kerrokselta uudelleen ilman että se kuluu puhki ennen kuin ehtii edes aloittaa. ^_~ En tarkoita, että huippuvälineet olisivat kaikki kaikessa, vaan pikemminkin, että hommaan pitäisi saada hieman erilainen asenne. Tonttuaihe kerran vuodessa on lapsille varmasti mieluisa, mutta marraskuusta tammikuun alkuun tahkotut jouluaiheet alkavat tuntua enemmän lapsien aliarvioimiselta kuin hauskoilta aihevalinnoilta. Muistan myös, miten koko luokassa oli intoa ja iloa varmaan koko vuoden edestä silloin, kun oli vuorossa ”vapaa aihe”. Joidenkin mielestä tämä ehkä tarkoittaisi opettajan laiskuutta, mutta tosiaalta se voi olla myös yritystä pois rajoista ja pakosta. Muistan, kuinka ne ärhäkkäimmätkin pikkupojat jaksoivat tehdä pikkutarkkoja, upeita sotasuunnitelmia tai merirosvon aarrekarttoja paperilleen. Ihastelin joskus, kuinka pikkuveljeni, joka nykyäänkin on sitä mieltä, ettei osaa piirtää mitään, piirsi pienintä yksityiskohtaa myöden ansalabyrinttejä keittiön pöydän ääressä. Niissä kuvissa oli aina mukana tarina ja rutkasti ajatusta. Ei sellaisia koskaan piirretty koulutunneilla. Jotenkin tuntuu, että aina ei ole annettu tilaa jokaisen lapsen omanlaiselle luovuudelle, vaikka kuvataidetuntien luulisi olevan juuri sitä varten. Toisaalta, voihan olla, että joku toinen saman luokan pulpetissa istunut muistelee lämmöllä peruskoulun kuvataidetunteja. Tulkintoja on aina yhtä monta kuin tulkitsijoitakin, ja kyllähän ne vahavärit kuitenkin aina matematiikan voittivat. ^_^”

Taidenäyttely oli joka tapauksessa siis varsin onnitunut käyntikode. Ajattelemisen aihetta, opettavaista tarkastelua ja inspiraatiota. Kahden euron väärti. ^_~