Kyllä sitä pitää olla tohelo tai sitten huono tuuri – muuta ei voi sanoa, kun tässä istuskelee viilentämässä pakastevihanneksilla ideal-siteeseen käärittyä nilkkaa.
Olimme tänään päiväreissulla Saksassa. Kyllä se vieläkin jaksaa ihastuttaa, miten nopeasti ja helposti täältä Brysselistä voi päräyttää moottori- tai rautateitä pitkin naapurimaihin – tai vaikka pidemmällekin. Vierailimme Aachenin kaupungissa, jota Jannen työtoverit olivat suositelleet käyntikohteeksi. Paikka oli vilkas vajaan 300 000 ihmisen asutama pikkukaupunki, jossa vallitsi mukavan rauhallinen, lämmin ja vanhanaikainen tunnelma, sillä monet vanhan keskustan kadut olivat kävelykatuja. Arkkitehtuuri oli kaunista ja värikästä, ja kukkaruukkuja ja istutuksia joka puolella. Toisessa maailmansodassa Aachenia pommitettiin kuitenkin rankasti, joten aivan vanhimman keskustan ulkopuolella kapunkikuva vaihtuu nopeasti moderneiksi uudisrakennuksiksi.
Kävimme upeassa Unescon suojeltujen kohteiden listalla olevassa Aachenin tuomiokirkossa, jonne on haudattu myös Kaarle Suuri, Saksan ja Ranskan valtioiden perustaja, ja Rooman kesisariksi 800-luvulla kruunattu kuningas. Kirkon seinät ja katot oli koristeltu kiiltelevillä komeilla mosaiikeilla ja kerroksiakin oli useampi.
Käveleskelimme keskustaa ympäriinsä, kävimme syömässä todella kivalla ravintolan terassilla ja näimme Elisenbrunnenin lähteen, jonka takia kaupunki on aikoinaan ollut tunnettu kylpyläkaupunki. Yli 50-asteista vettä pulppusi maasta rikinkatkuisen hajun saattelemina pieniin altaisiin. Juomakelpoista vesi ei toki ollut, koska se sisälsi monenlaisia mineraaleja, mutta ihan puhtaan näköistä silti. Kaippa siinä on ollut mukava kylpeä joskus satoja vuosia sitten.
Ajaessamme Aachenista kotiinpäin, kävimme aivan loppumatkasta leffavuokraamossa lainaamassa viihdettä illaksi. Siinä vaiheessa kun filmi oli valittu ja vanhemmat olivat menossa maksamaan, minä otin Neean syliin ja katselimme dvd-koteloiden kansia ja yritimme bongata pigviineitä, jotka ovat tällä hetkellä kovin in. Yhtäkkiä hyllyjen välissä, aivan epäloogisessa ja odottamattomassa paikassa oli porras. Neea sylissä en tietenkään nähnyt sitä, ja kuin hidastetussa elokuvassa astuin nilkka lintassa portaan ohi alemmalle tasolle ja kaaduin. Onneksi tapahtuma oli tosiaan sen verran hidastempoinen, että sain käännettyä sylissä Neean niin, että hänelle ei käynyt mitään. Säikähdin kuitenkin aivan kauheasti. Tuija ja Janne sanoivat, että ovat meinanneet itsekin siinä kohdassa aiemmin kaatua. Oma nilkkani nyrjähti ikävästi ja on nyt hieman kipeä, mutta koska pidin siinä illan ideal-sidettä tukena ja pakastevihanneksia viilennyksenä, pahin jomotus on jo ohi, ja se varmaan paranee nopeasti. Parasta olisikin, sillä Pariisissa on tiedossa paljon kävelyä ja portaita – rasitusta nilkalle. Toivon, ettei loma mene hotellihuoneessa istumiseksi..
