Muutto keskustaan on helpottanut elämääni monella tavalla. Tietenkin on sanomattakin selvää, että palveluiden, tapahtumien ja ennen kaikkea rakkaan ihmisen lähellä asuminen on helppoa ja kivaa. Yksi mukana tulevista hyvistä puolista on myös (ainakin sen aikaa kun olen Ellessä) työmatkan lyheneminen alle varttiin.
Kun olen onnistunut löytämään pääasiassa pyöräteitä kulkevan reitin Punavuoreen, hurautan aamulla toimitukseen polkupyörällä hetkessä. Tie kulkee kauniin hautuumaan poikki, jatkaen sataman laitaa, ja antaa joka aamu minulle hetken aikaa ihastella uutta kotikaupunkiani. Meri tuoksuu ja ainakin näin kesällä tuuli on vieno ja lämmin. Aurinko heijastuu tyynestä satama-altaasta ja valkoiset purjeveneet ja muutama tervalta tuoksuva vanhemman näköinen pursi odottavat rannassa kippareitaan ylväinä.
Katsellessani merelle pyörän selästä, mietin, että tätä juuri on elämä kaupungissa parhaillaan: ihmisiä ja elämän vilinää, mutta myös luonto siinä ihan vieressä. Rannassa kulkee turisteja iloisina, välillä hieman eksyneinä karttojensa kanssa. Muut työmatkapyöräilijät paahtavat ohi, kun pysähdyn ottamaan pari valokuvaa – toiset tuhatta ja sataa kypärän remmit viuhuen, toiset rennosti Joponsa selässä olkihattujensa alla fiilistellen.
Mutta koska koko totuus on usein kuitenkin hieman karumpi kuin kauniit tuokiokuvat, sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ei se pyöräileminen aina pelkkää auvoa ole. Tuon tuosta pitää kurvailla autojen seassa, useat kadut ovat yksisuuntaisia ja niillä pitää ajaa myös pyörällä yhteen suuntaan, pyörätiet risteävät jalkakäytävien kanssa erityisesti suojateiden kohdalla välillä niin typerästi, että vaikka minä voisinkin liikennesääntöjen puitteissa ajaa eteenpäin, ei se käytännössä ole mahdollista, kun punaisissa valoissa seisovat jalankulkijat odottavat tien ylittämistä keskellä pyörätietä. Välillä pyörätiet loppuvat aivan käsittämättömällä tavalla kuin seinään, jolloin voi olla todella vaikeaa siirtyä luontevasti saati turvallisesti ajoradalle autojen sekaan. Hankalimmilla tieosuuksilla ei kertakaikkiaan uskalla ajaa autojen seassa, sillä jos nopeusrajoitus kaksikaistaisella, yksisuuntaisella tiellä on 40 km/h, on tavallisen peruspyöräilijän vaikeaa pysyä menossa mukana – erityisesti, jos pitäisi kääntyä vasemmalle,eli ryhmittyä autojen tapaan vasemmanpuoleiselle kaistalle. Niinpä tällaisilla tiepätkillä ajan toisinaan kevyenliikenteenväylällä, jonka mistään päästä en tosin ole löytänyt merkkiä, joka kertoisi sen olevan tarkoitettu vain jalankulkijoille (enkä kyllä mitään muutakaan merkkiä). Siitä huolimatta mummo jos toinenkin katsoo ikävästi kun pyöräilen rauhallista vauhtia heidän ohitseen. Yksi avasi jopa suunsa kerran valaistaakseen minua siitä, että ajan väärässä paikassa. Haluaisinpa nähdä, kun joku oikeasti ajaisi noilla mahdottomilla teillä täysin liikennesääntöjen mukaisesti, ja haluaisin nähdä myös sen autoilijan, joka katsoo ilman turhautumista aamuruuhkassa hidasta pyöräilijää edessään ja antaa vielä nätisti tilaa, kun tämä käsimerkkien jälkeen vaihtaa kaistaa.
Tuona yhtenä suutaan aukovan mummon päivänä turhauduin työmatkan päätteeksi niin paljon, että vietin seuraavat pari tuntia selaillen pyöräilijöitä koskevia liikennesääntöjä netissä. Onnistuin löytämään samalla rykäisyllä Helsingin Polkupyöräilijöiden kätevän sivuston ohjeineen ja Helsingin kaupungin sivujen kautta myös tiedon siitä, että vihaamani tiepätkä on saamassa kaupungin suunnitelmissa parin vuoden kuluessa pyörätien! HALLELUJA?! Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka kehityskohteita yhä onkin toki ties kuinka paljon.
