Arashiyamalla Hozugawan koskea laskemassa

hozugawa arashiyama

Kevään reissuni Kansain alueella jatkui Osakasta Kyoton alueelle Arashiyamaan, pieneen Kyoton tuntumassa sijaitsevaan kaupunkiin, jossa seikkailin ensimmäisen päivän itsekseni ja majoituin sitten hulppeaan onsenhotelliin rentoutumaan entisen tutorini ja luokkakaverini Makinon kanssa.

Junailu Hankyuun linjalla Arashiyamalle oli Osakasta helppoa ja matka kesti verrattain vähän aikaa, mutta täytyy sanoa, että aivan tajuttoman painavan rinkan kanssa lyhyestäkin paikallisjunamatkasta tulee aikamoisen hikinen kokemus. Oli vaikea löytää junasta kohta, jossa ei olisi vienyt hirveästi tilaa, mutta olisi saanut rinkan pois selästä, ja koska vaihtoja oli muutama, ei voinut kovin pitkäksi aikaa asettua aloilleen. Niinpä välillä tyydyin nojailemaan seinään rinkkoineni päivineni, sillä rinkan nostaminen takaisin selkään lattialta oli monessa tilanteessa tuskaisempaa kuin varsinainen repun kantaminen. Saavuttuani Arashiyamaan marssinkin ensi töikseni hotellillemme ja erosin onnellisena kantamuksistani loppupäiväksi.

Sää näytti lupaavalta, joten ensimmäisen Arashiyama-päiväni ohjelmakseni olin kaavaillut koskenlaskua Hozugawan joella. Kävelin Arashiyaman kaupungin läpi nautiskellen perinteikkäästä tunnelmasta – joka puolella oli riksha-kärryjä, joita ruskettuneet nuoret miehet vetivät kaupungin teillä ristiin rastiin. Itse päätin kävellä lyhyen matkan hotellilta Saganon maisemajunan lähtöasemalle, jolla pääsisin Hozu-joen yläjuoksulle.

Saganon Torokko-junan asemalta pystyi ostamaan paitsi lipun maisemajunaan, myös hankkimaan lipun koskenlaskua varten, sillä on tyypillisät, että turistit menevät yläjuoksulle Kameokan pikkukylään junalla ja palaavat sieltä takaisin Arashiyamaan koskea laskien. Odotellessa junan lähtöä voi aseman näyttelyhallissa tutustua miniatyyrikaupunkiin ja junaradan historiaan.

Maisemajunan reitti oli todella upea. Vanhan höyrymallin näköinen juna  puikkelehti vehreiden keväisten puiden ja vaaleanpunaisten kirsikankukkien lomassa vuoren jyrkänteellä Hozugawan kosken kuohujen yläpuolella. Välillä juna sukelsi kolistellen lyhyeen, pilkkopimeään tunneliin.

Junan ikkunasta näkyi myös loppupäivän aktiviteetti, jokivene.

Matka kesti puolisen tuntia, ja olin iloinen, etten ollut lähtenyt sompailemaan jotain omia reittejäni tällä kertaa, vaan olin suosiolla mennyt turistioppaiden mukana, sillä alunperin olin karttaa katsoessani päätellyt, että JR:n junalla pääsisin vähän lähemmäs Hozugawan koskiveneiden lähtöpaikkaa ja voisin kävellä perille, mutta maisemajunareitti oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja kaikenlisäksi kätevä bussi vei matkalaiset suoraa aseman ovien edestä koskenlaskupaikalle. Perillä Kameokassa kävi myös ilmi, että eipä sielä pikkukaupungissa olisi erityisesti mitään nähtävääkään ollut, eli kävely asemalta joelle olisi ollut ajantuhlausta.  Maisemat olivat kauniit, mutta missään ei ollut erityisesti mitään ihmeellistä nähtävää tai edes liiemmin ruokapaikkoja, joten olin onnellinen, että olin päättänyt ajoittaa syömisen vasta koskenlaskun päätteeksi Arashiyamaan ja repussa oli välipalaa mukana.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun huomasin tällä reissulla, että matkailumieltymykseni kohtaavat selvästi japanilaisten eläkeläisten kanssa. ;) Bussi oli täynnä vapaa-ajastaan nauttivia mummoja ja vaareja.

Koskenlaskusta minulla ei ollut etukäteen kauheasti tietoa, mutta olin ymmärtänyt, että kyseessä olisi ihan turvallinen eikä mikään liian jännittävä jokiajelu. Mukana oli kaiken ikäisiä ihmisiä, eikä mitään rajoitteita osanotolle tuntunut olevan, kunhan pystyi istumaan tukevasti veneen penkissä ja pitämään tarvittaessa vähän reunasta kiinni. Veneeseen siirtyessä maisemat näyttivät leppoisilta ja joki solisi hiljaa vieressä, joten odotin parin tunnin veneilyltä lähinnä mukavia maisemia ja luonnon rauhaa.

Hozugawan vesi oli upean väristä ja kirkasta, siellä täällä rantakivillä heinikon suojissa hyppelehti haikaroita ja muutama kilpikonnakin lekotteli matkan varrella kivillä. Kuitenkin jo parin joen mutkan jälkeen aloimme siirtyä vähän virtaavampaan ja kivisempään joenuomaan, ja huomasin, miksi mukana oli neljä veneen ohjaajaa. Kaksi souti ja loput kaksi seisoivat veneen nokassa ja perässä pitkän puisen kepin kanssa, jolla he ohjailivat veneen kulkua kampeamalla tikun sopiviin kivien väliin ja työntämällä venettä joenuomassa sopivaan suuntaan. Veneen ohjaaminen oli selkeästi pitkän yhteistyön ja harjoittelun tulos, sillä kolahduksia kiviin sattui aniharvoin, vaikka vauhti äityi välillä kovaksikin. Miehet olivat selvästi ammattitaitoisia työssään, ja mukana oli niin nuoria vasta-alkajia kuin varmaankin tätät työtä ikänsä tehnyt harmaahapsinen papparainen. Missään vaiheessa ei pelottanut muu kuin että tipauttaisin kameran tai iPadin, jolla kuvailin välillä videoita tiukemmissa koskenlaskuissa.

 

Soutaminen näytti välillä aika kovalta työltä, sillä joki oli täynnä kiviä ja pyörteen ajoittain voimakkaita.

Kukassa olevat kirsikkapuut tekivät maisemasta erityisen viehättävän.

Haikaroja seisoi ylväänä siellä täällä.

Välilä mentiin kovempaa

Matkan puolivälissä puolipilvinen keli muuttui hiukan aurinkoisemmaksi ja maisemat olivat aivan uskomattoman kauniit. Turkoosi vesi ja korkeuksiin kurottelevat puut loivat maagisen veneretken ja olinkin yhtä hymyä koko matkan.

Hauskan retkestä teki myös airoja käytelleen veneen ohjaajan eläväiset selostukset, jotka pursuivat kansailaista huumoria. Selostuksista ja äänenpainoista tuli välillä mieleen Osakalaiset koomikot.

 

Matkan varrella oli muitakin kiinnostavia kiinnostavia ihmisiä: eräs kalamies poseerasi joen rannalla kuin animesankari, äärimmäisen coolisti siis, onkivapa olallaan. Huvittava yllätys oli myös yhtäkkiä kivien lomasta ilmestynyt kameramies, joka otti meistä veneen kyytiläisistä kuvan keskellä ei mitään. Pohdiskelin itsekseni, miten ihmeessä mies oli kameroineen päässyt kuvauspaikalleen, mutta ehkä hänellä oli ollut puvoimia. Kuvan olisi tietysti saanut ostaa jälkikäteen itselleen muistoksi, mutta ajattelin, että oman kameran anti saa kyllä tällä erää riittää. Yleensä nämä ”huvipuistojen laitekuvat” kun ovat ammattimaisesta kameramiehestäkin huolimatta b-luokkaa omien ilmeiden puolesta. ;)

Metsäisiä vuoria täplitti matkan varrella muutama pyhättö ja paljon kivä, jotka näyttivät (kenties katsojasta riippuen) milloin karhulta, milloin sammakolta tai leijonalta. Minusta oli hauskaa, että jokaiselle vähänkään erilaiselle kivelle oli yritetty hakea jokin esikuva eläinkunnasta tai ihmisten maailmasta. Komeita suuret kirjavat kivet joen varrella olivat, muistuttivatpa ne jotakin tai eivät.

Joki kiemurteli useaan otteeseen rautatiesiltojen ali, joten matka ei ollut suinkaan yksitoikkoinen, vaikka sinänsä maasto ei paljon muuttunut. Kaksituntinen meni hujauksessa ja yhtäkkiä huomasin, että alammekin saapua jo Arashiyaman Togetsukyon kuuluisalle sillalle, jonne ajelumme päättyisi.

Siinä vaiheessa, ajelun loppupuolella vähän hiljaisemmassa poukamassa kymmenisen minuuttia ennen Arashiyamaan saapumista veneemme kylkeen ankkuroitui yllättäen rannalta moottorin avulla paikalle porhaltanut myymälävene. Vanha mies ja keski-ikäinen kaksikko myi veneestään koskiveneen kyytiläisille amasakea ja muita juomia sekä erilaisia naksuja ja paistettua kalmaria. Kun kaupat oli käyty vanha mies irrotti holkin veneen reunasta ja päästi koskiveneemme jatkamaan matkaansa. Mietin, olikohan kyseessä saman firman henkilökunta, kuin veneajelun järjestänyt taho, vai oliko joku paikallinen perhe keksinyt koskiveneiden evästyksestä itselleen ihan oman bisneksen.

Kun veneemme rantautui Togetsukyon sillan kupeeseen harmaat pilvet alkoivat yhtäkkiä hiljalleen pisaroida. Mikä tuuri, että jokiajelun aikana paistoi pääosin aurinko eikä satanut laisinkaan – vaikka välillä vesi kyllä roiskui veneen reunojenkin yli!

Koskiajelu oli hurjan hauska ja rentouttava kokemus, ja meitinkin, miksi en ollut sattunut kuulemaan siitä aiemmin Kyoton matkailumahdolisuuksia tutkiessani. Japanin reissuillani olenkin kyllä huomannut, että vaikka olisin kolunnut jonkun kaupungin jo useaan otteeseen, joka kerta sieltä löytyy jotain ihan uutta nähtävää ja koettavaa. Esimerkiksi Kobe, jossa vietin aikoinaan lukiovaihtarina kokonaisen kuukauden, näytti taas ihan uuden puolen itsestään tällä matkalla, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

P.S. Lisäilen videomateriaalia koskiveneilystä myöhemmin!

Luitko jo nämä?