Historian havinaa Hokkaidolla

Yksi [highlight] Sapporon reissumme [/highlight] varsinaisista nähtävyyskohteista oli Hokkaidon historiallinen ulkoilmamuseo, Kaitaku no mura, jonne on koottu yhdeksi kyläksi kuusikymmentä 1800- ja 1900-luvun vaihteen rakennusta eri puolelta Hokkaidoa. Historia, ja erityisesti kyseisen aikakauden historia modernin ja vanhan elämäntyylin välimaastossa on aina kiehtonut minua, joten tämän tyyppiset tosielämää konkreettisin esimerkein esittelevät museot ovat tavattoman inspiroivia. Kun rakennuksiin pääsee vielä sisälle ja ne on sisustettu pikkuesineitä myöten ajan henkeen, on katseltavaa ja ihmeteltävää moneksi tunniksi – niin oli Kaitaku no murassakin.

 

Tällaisissa museossa valokuvaaminen on harrastajalle puoli ruokaa, joten olimme yrittäneet ajoittaa käyntimme museoon aurinkoiseksi päiväksi. Kun aamu sitten sarasti ja taivas Sapporon keskustassa hohti sinisenä, olin tyytyväinen. Säätiedottaja hotellihuoneemme telkkarissa puhui jotain lumesta, mutta sitä nyt riitti joka paikassa, joten oletin, että ihmisiä varoitettiin liukkaista teistä. Aurinko paistoi, hyppäsimme metroon ja karautimme Shin-Sapporon asemalle, josta jatkoimme bussilla kohti ulkoilmamuseota. Matka sinisen taivaan luota museolle kesti vain reippaan puolisen tuntia, mutta jotain tapahtui siinä välissä. Bussin ikkunasta näin, kuinka kirkas taivas vetäytyi jonnekin horisonttiin ja pilvet alkoivat vallata taivasta. Siinä vaiheessa, kun ostimme lippuja ulkoilmamuseon portilla, taivas oli tasaisen harmaa.

 

 

Koko museolla ei ollut ketään muita kuin me, ja kun ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat taivaalta, aloin aavistella, miksi japanilaiset olivat tajunneet jäädä kotiin. Nälkäisinä ja aamupalan skipanneina päätimme käydä ennen kierroksen aloittamista syömässä, ja onneksi museon ainoa ravintola oli olemattomista kävijöistä huolimatta auki. Kouluruokalaa muistuttava ravinteli tarjoili meille perushyvät, lämpöisen mausteiset [highlight] kareeraisut [/highlight], mutta ulkoilma päättiin tarjoilla sitten vähän vastapainoa. Astuessamme ruokalasta Historiallisen kylän pihatielle satunnaiset hiutaleet olivat muuttuneet jo kevyeksi sateeksi.

 

Päätimme, että kierretään nyt sen verran, kuin viitsitään ja sää antaa myöden. Niin lähdimme kiertämään aluetta, lumisateen yhä sanketessa. Japanilaista miekkailua harrastava Eero halusi suunnata ensimmäisenä vanhalle kampailulajien harjoitus-dojolle, jonka yhteydessä oli vanha koulurakennus. Lumipysy sakeni ja sakeni, joten syöksyimme sisään koulurakennukseen pitämään suojaa. Koulu oli iso monine siipineen, ja avasilimme liukuovia löytäen opettajien huoneet, kouluterveydenhoitajan vastaanoton, poikien majoitustilat ja opetustiloja. Olo oli kuin Meiji-kauden japanilaiselokuvissa. Lattiat narisivat tunnelmallisesti jalkojen alla. Huoneissa oli tavattoman kylmä, ja mietimmekin, että vaikka siellä olisi polteltu kuinka tulipesissä valkeaa, tuulen kolistelemat ikkunaluukut ja paperiseinät eivät kyllä varmasti luoneet oppilaille mitään kovin lämpöisää oloa.

 

 

 

Avatessamme liukuoven ulos, pyry pölähti naamalle ja lunta näytti tulevan entistäkin enemmän. Puikkelehdimme kinosten lomassa kohti dojoa, jonne menimme pitämään seuraavan hetken suojaa. Iso tatameilla päälystetty huone oli säästä huolimatta valoisa, sillä joka seinällä oli ikkunoita. Kattoon kiinnitetyillä naruilla roikkui valkeita harjoitusvaatteita.

Kun astuimme dojolta ulos lumi oli jo peittänyt tieltä jälkemme, jotka olimme jättäneet vain hetkeä aiemmin. Koska kaikkiin rakennuksiin sisälle mentäessä piti riisua kengät, ja rakennukset olivat kalseita, varpaat alkoivat olla ihan jäässä jo parinkymmenen minuutin kierroksen jälkeen. Päätimme kiertää oppaassa olleet kiinnostavimman oloiset kohteet.Löysimmekin hauskoja vanhoja kauppoja, parturin, valokuvausliikeen ja monenlaisia puoteja.

 

Postilaatikko

 

Kauppa, joka myi vähän kaikenlaista: luettavaa, leluja ja muuta tarpeellista.

 

Kenties kiinnostavimpia museoalueen rakennuksista oli kalastajaperheen suuri vauras talo, jossa oli paitsi tilat kalastajien ja heidän apureidensa työntekoon, kalojen pakkaamiseen, perkaamiseen ja puhdistukseen, myös talon väen henkilökohtaiset tilat. Kalojen käsittely hoidettiin suuressa avoimessa tilassa, jonka lattiassa oli koko huonetta kiertävä oletettavasti helposti siivottava syvennys.

 

 

Vanhojen talojen lattioissa oli kolot tulentekoa varten.

 

Perheen kodin alttari.

 

Alueella oli myös pyhättöjä ja buddhalaisia temppeleitä. Käväisimme yhdessä temppelissä sisällä, mutta niissä on tullut vierailtua sen verran paljon ympäri japania, ettei rakennus sinänsä ollut mitenkään erityinen – ihan perustemppeli pihalla seisseine soittokelloineen, alttareineen ja kultauksineen. Se, mikä kaikessa kuitenkin oli hassua oli kaikkialle kertynyt lumi – en ollut koskaan nähnyt japanilaisia rakennuksia, postilaatikoita, ikkunalautoja tai kivilyhtyjä lumen peitossa.

 

 En ollut ikinä nähnyt japanilaisia lumenpuottajia. Mutta selväähän se on, ettei arvokkaita talovanhuksia voi jättää koko talveksi metrien lumikinosten alle.

 

 

Jossain vaiheessa pahin lumisade sitten taukosi, mikä oli helpotus, muttei liiemmin auttanut palalevia varpaita ja sormia. Niinpä päätimme kiertää vielä lopuksi ulkoilmamuseon muutaman 1900-luvun alun rakennuksen ja kirjapainon, mikä olikin tällaisen (typo)graafikon mielestä kiinnostavaa nähtävää. Huokailin onnesta, ettei minun koskaan tarvitse latoa yhtäkään kirjasinta painolaatoille. Se olisi nimittäin aika tuskaa ihan aakkosillakin, mutta olin saattanut vain kuvitella millaiset kirjasinkaapit täytyy olla japanilaisella vanhalla kirjapainolla. No olihan niitä rautakanjeja siellä tosiaan sitten aikamoiset rivit… Kuinkahan kauan yhden sivun latominen mahtoi aikanaan kestää?

 

 

Hytisevinä kylmästä palasimme sitten takaisin Sapporon keskustaan. Museovierilu oli sisällöllisesti erityisen onnistunut, mutta ilma ei olisi kyllä voinut olla kovin paljon tuskaisempi. Emme kuitenkaan viisastuneet tästä selvästikään kovin paljoa, sillä lämmiteltyämme hieman hotellilla, päätimme illalla lähteä etsimään toiselta puolen kaupunkia erästä retropelikauppaa, jonne Eero halusi mennä käymään.

 

Geemu shoppu 1983, eli piskuinen kauppapahanen, joka myi kaikenlaisia vuotta 1983 uudempia pelejä.

 

No, se kauppa sentään oli olemassa ja myrskystä huolimatta jopa auki, toisin kuin ravintola jota lähdimme sitten pelikaupan jälkeen etsimään. Ihan kuin kinoksissa kahlailu ei jo olisi riittänyt. Eiköhän siinä vaiheessa alkanut sitten taas pyryttää taivaan täydeltä lunta, ja pyörittyämme aikamme kartan mukaan oiekassa paikassa kysäisin lumitöissä olleelta vaarilta, sattuukö hän tietämään tässä lähistöllä ravintolaa, jonka olin googlannut aiemmin päivällä. Vaari tuumaili hetken ja tajusi sitten meidän puhuvan paikasta, joka oli ollut kulman takana muutama vuosi sitten. No kiva, eipä siinä sitten mitään, lähdinne kahlaamaan takaisin kilometrin matkan asemalle. Sinä iltana opin, että jos googlailee kiinnostavia ravintoloita, on hyvä varmistaa, että sopivien aukioloaikojen lisäksi ne ovat ylipäätään olemassa. Semmoinen lumipyrypäivä. :D

[divider] [/divider]

Japanilaisten pelikauppojen maailmaan pääsette tutustumaan tarkemmin myöhemmin, sillä Eero on luvannut raottaa sanaista arkkuaan helmikuisilta kierroksiltaan Sapporon ja Tokion videopelimestoilla.