Kun Tokio on nähty

20140725-141330-51210289.jpg

 

Kun toivoin, että kuukauden reissulla ehtisin pääsemään jälleen japanilaisen arjen tunnelmiin, en arvannut, miten hyvin matkan päätavoite oikeastaan tulisi toteutumaan. Vuoden vaihto-opiskelun ja lukemattomien parin viikon Tokion reissujen jälkeen pääsin vihdoin lomamme loppupuoliskolla fiilikseen, jota olen oikeastaan odottanut jo pitkään: en oikeasti oikein enää keksi mitään paikkaa, jonne olisi pakko päästä käymään. Ennen tuntui, että aina oli joku tosi kiinnostava museo vielä mielessä tai puisto tutkittavaksi. Mutta nyt…Tokio on nähty?!?

Ei pidä käsittää väärin – en suinkaan ole kyllästynyt. Ei se tässä kaupungissa ole mahdollista. Päinvastoin, nyt tuntuu, että pääsen nauttimaan Tokiossa olosta vapaasti, täysillä, juuri siten, kuin minusta kullakin hetkellä tuntuu hyvältä. Vaihtovuoden aikana maassa asuessa tavalliseen arkeen pääsi kiinni koulun tuoman viikkorytmin kautta väkisinkin, eikä joka päivä ole silloin tarkoituskaan kierrellä nähtävyyksiä, vaikka näkemättömiä kiinnostavia paikkoja oli kymmenittäin. Lomalla taas on vaikea päästää irti matkailutottumuksistaan. Aikaisemmin, vielä tämän reissun alkupuolellakin, takaraivossa viipyili aina tunne, että eihän tänne nyt voi tulla vain syömään tai istumaan kämpässä tuijottelemassa ulos ikkunasta – pitää nousta junaan, nähdä uutta ja kerätä kokemuksia. Kun ne viimeisetkin listallani olleet varsinaiset kohteet tuli sitten viimein nähtyä ja seuraavia täytyi oikein väen vängällä yrittää keksiä, aloin ymmärtää, että oikeastaan saan aivan yhtä paljon irti siitä, että katselen ihmisiä kaduilla tai istun sisällä ihastuttavan suloisessa kahvilassa aurinkoisena päivänä, kuin siitä, että kierrän työllä ja tuskalla keksittyjä ”nähtävyyksiä”, joita ei löydy edes matkaoppaista. Ja vanhat tututkin kohteet ovat uusintana usein melkein hauskempia, kun ei ole pakko mennä yhtään minnekään, vaan voi mennä juuri sinne, minne nenä näyttää.

20140725-141331-51211160.jpg

Saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta kaipaan Tokiosta nimenomaan arkea ja tuota tiettyä tuttuutta, jota tavallisella lomalla on hankala saavuttaa. Sitä, kun tietää supermarketissa, mistä hyllyvälistä aapupalatarvikkeet ja pyykinpesuaine löytyvät, kun naapurusto tuntuu tutulta kuin omat taskut ja junanvaihdot soljuvat sujuvasti ilman hämmennystä siitä, missä suunnassa lippuportit taas olivatkaan. Näihin fiiliksiin pääsee kiinni yleensä vain, kun asustaa yhdessä paikassa tarpeeksi kauan.

20140725-141332-51212850.jpg

Arkisuudessa on kivaa sekin, että kun sitten ottaa ja lähtee vaikkapa käymään läheisessä kuuluisassa rantakohteessa, päivästä saa aivan erilailla irti, kuin jos kyseessä olisi ensimmäinen reissu paikkaan: sen sijaan, että makoilisi koko päivän biitsillä, saman päivän aikana täytyisi ehtiä katsomaan lähikylän maailmanperintökohdetemppelit, kiertää ihastuttava hehtaarin kokoinen japanilainen puutarha ja ehtiä jokaisella aterialla syömään uutta paikallista ruokaa. Enää ei tarvi, paitsi jos haluaa. Pyhätöt ja rauniot on nähty ja kaikkea syöty, joten voi aivan hyvin laittautua pitkäkseen ja katsella aaltojen iskeytymistä rantahiekkaan. Sitäpaitsi, ei sitäkään oikeastaan voi Suomessa tehdä, koska harvemminpa siellä on mitään metrien korkuisia aaltoja.

Ei, en ole käynyt kaikissa Tokion kaupunginosissa, tietenkään, mutta ei siihen ole tarvettakaan. Vaikka jokaisesta varmasti löytyy edelleen ihmeteltävää, kuten eilinen haahuilumme Shinjukussa Square Enixin pääkonttorin paikkeilla osoitti, olen vihdoin saavuttanut rauhan: sinne ehtii myöhemminkin. Nyt voi vain chillata.

20140725-141331-51211988.jpg

Ehkä olen vähän kummallinen, tai sitten olen vain niitä tyyppejä, jotka tykkäävät mennä lomalle samaan paikkaan – joillekin se on joku Kanarian saarista, toisille aina sama hotelli Kreikassa. Tai sitten voi olla, että kukaan muu ei stressaa siitä, että matkustellessa jää jotain oleellista näkemättä, mutta ei se mitään. Enää minkäkään en stressaa – siis silloin kun olen taas kerran Tokiossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *