Kävimme eilen taas suomalaisäitien ja -lasten kanssa yhdessä ulkoilemassa. Nuo ovat toki melko helppoja päiviä työni kannalta, sillä Neea tietenkin viihtyy ulkona paljon paremmin kuin sisällä ja tekemistä riittää, kun muita lapsia on ympärillä. Pyrin pitämään Neealle seuraa ja kirmaamaan hänen peräänsä jos hän sattuu keksimään jotain hassua, kuten lähteä juoksemaan metsään yksikseen, jotta Tuija voisi rauhassa rentoutua ystäviensä seurassa. Meillä oli tällä kertaa picnic, vaikka sää muuttuikin aurinkoisesta ikävän kalseaksi ja pilviseksi.
Suuntasimme picnicille siis Parc de Woluween, joka on todella iso, metsän ympäröimä puisto meitä lähellä. Kävely ja kärryjen työntely teki hyvää, askeleitakin kertyi koko reissulta melkein 9000. Woluwen puisto oli kaunis ja rauhallinen paikka. Jättimäiset lehtipuut ympäröivät vehreitä, laajoja nurmialueita. Hieman pidemmällä olisi ollut myös lampia ja pieniä vesialueita. Ajattelin käydä kuvailemassa puiston toisessa päässä joku toinen kerta vaikka itsekseni.
Ainut ikävä puoli puistossa olivat irti pidetyt koirat, tai pikemminkin ajattelemattomat koiranomistajat. Yksi koira meni syömään lähistöllä retkeilleen lapsiryhmän eväät, eikä koiran omistaja tehnyt oikeastaan mitään tilanteessa. Eräs äiti sanoi, että samainen koira oli edellisellä kerralla tullut heidänkin ruokailua häiritsemään, eikä lähtenyt hätistelyistä huolimatta. Omistaja ei vaivautunut pyytämään edes anteeksi. Toinen koira vei tällä kerralla meidän seurueemme lapselta pallon – se syöksyi pallon luo jostain sadan metrin päästä silmän räpäyksessä, eikä meinannut millään totella karjuvaa emäntäänsä. Lopulta emäntä haki koiransa takaisin ja huitaisi tätä äkeissään talutusremmillä. Naisen seurassa ollut mies otti koiralta pallon ja nosti sen käsissään korkealle. Koirahan tästä innostui ja pomppi kohti miehen käsiä naisen yhä kiljuessa vieressä. Lopulta nainen sai koiran kiinni hihnan, mutta pallosta innostunut koira kiskaisi itsensä irti varomattoman emäntänsä hyppysistä. Ja kohta se oli taas palon kimpussa. Lopulta karjuva nainen kiskoi koiraa väen vängällä pois pallon luota, jotta mies saattoi palauttaa sen meille. Katsoimme kauhulla, heittääkö meis pallon luoksemme – siitähän se koira olisi hulluksi tullut ja varmasti kiskaissut itsensä irti kömpelön naisen pitämästä hihnasta. Onneksemme mies toi pallon rauhallisesti pahoitellen luoksemme ja poistui kiljuvan naisen ja haukkuvan nelijalkaisen säestyksellä puistosta.
Koirankakkoja oli myös siellä täällä nurmikentillä – Brysselin koiranpitoa hieman katseltuaan Suomessa arkipäiväistyneet koirankakkapussit tuntuvat lottovoitolta. Ei täälläkään koirien jätöksiä nyt aivan kauheasti tien varsilla näy, mutta sen sijaan koiranulkoiluttajat käyttävät koiriaan asioilla mitä kummallisimmissa paikoissa! Typerin paikka jonka keksin, on esimerkiksi pieni, aidattu lasten keinu- ja kiipeilytelinealue, jonka portissa erikseen vielä on koira-kieltomerkki. Vieressä olisi kaiken kukkuraksi koirapuisto! Mutta ehei, tietenkin juuri sinne lapsille tarkoitettuihin hiekkoihin suoraan liukumäen viereen pitää käydä sitä koiraa pissittämässä. Onpa kiva, kun saa olla koko ajan katsomassa, minne varomaton lapsi jalkansa laskee. Hassu seikka sen sijaan on katukuvassa hyvin harvakseltaan näkyvät pienet nurkkaukset, joissa on reunustettu hiekkainen pläntti jossa koira voi käydä tarpeillaan. En osaa koiraa omistamattomana kylläkään sanoa, kuinka käytännöllinen tällainen paikkaa on. Ehkä tietyssä kaupunkinaapurustossa kerta toisensa jälkeen lenkillä käytettävä koira oppii tekemään tarpeensa tuttuun kivetettyyn kakkanurkkaan. Sen verran vastenmielisen näköinen (ja hajuinen) se nurkkaus kuitenkin oli, ja sen verran epäilyttävältä olisin näytänyt, jos olisin siitä kuvan ottanut, että jätin tällä kertaa kameran laukkuuni. Ehkä journalistiset haluni ylittävät turhan kainostelun joku päivä. ^_~
