Minimalismi, Konmari ja sopivan kokoinen asunto

Olen viimeiset pari vuotta ollut varsin kiinnostunut minimalismista aatteena: vähentämällä elämästä epäolennaisen, turhan ja tarpeettoman saa tilaa asioille, joilla on aidosti merkitystä ja jotka tuottavat iloa. Tämä ei toki koske pelkästään tavaroita, vaan oikeastaan ennen kaikkea ihan kaikkea elämässä, mutta matka kohti yksinkertaisempaa elämää on ainakin omasta mielestäni helpointa aloittaa tavaroista. Tosin kerrottakoon nyt heti alkuun, että haaveisiini eivät kuitenkaan kuulu valkoiset seinät ja tyhjät lattiat.

Konmari-kierros hyvissä ajoin ennen muuttoa

Kun on käynyt ensin läpi koko omaisuutensa konmari-metodilla iloa tuottavia tavaroita valiten ja sitten 30 päivän minimalismihaasteessa vielä poistaen turhia ja epäolennaisia tavaroita ensin yhden, sitten kaksi, kohta kolme ja lopulta 30 kappaletta päivässä, huomaa koko ajan vahvemmin, että tulee toimeen oikeasti aika vähällä. En ole silti luopunut mistään, mitä olisin jälkikäteen katunut tai kaivannut.

Aloimme tavaramäärän läpikäymisen ihan alkujaan valmistautuaksemme muuttoon jo joskus useampi vuosi sitten asuntokaupat uudesta kodista tehtyämme. Ajattelin, että olisi hyvä käydä kaikki roina läpi rauhassa ja ilman aikataulupaineita ennen uuteen kotiin siirtymistä. Mitä pidemmälle pääsin tavaroiden läpi käynnissä, sitä enemmän huomasin täyttäneeni kaappini kaikella, mitä en enää käyttänyt, jonka olemassa oloa en muistanut tai jolla ei ollut enää varsinaisesti merkitystä elämässäni. Aloin suhtautua kaupoissa pyörimiseen tympääntyneenä tai lievän ahdistuneesti – kun kotona on jo liikaa, mitä muka voi tarvita kaupasta? Kauniit esineet ovat ihastuttavia ja saattavat pirskahdella iloa, mutta jos kotona on jo kauniita esineitä jokaiselle tyhjälle pinnalle, miksi ostaisin lisää – ja tulenko oikeasti koskaan käyttäneeksi jokaista omistamaani kynttiläkippoa, vaikka niistä jokainen olisikin kaunis?

Konmaroidussa keittiössä on jäljellä vain kaikkea kaunista ja tarpeellista. Joka päivä käytettävät esineet kuten leivänpaahdin, teevispilä ja maidonvaahdotin ovat esillä. Itse en usko sellaisen minimalismin tuovan onnea, jossa tavaroiden kokonaismäärää tuijotetaan tai pyritään vaikkapa 500 omistettuun tavaraan. Kyllä, kaksi ihmistä pärjäisi pakon edessä kahdella kahvikupilla ja maidon voisi vaahdottaa vispilälläkin, mutta rannehan siinä tulee kipeäksi ja jos ihanne-elämään kuuluu aamuisin cappuccino, niin silloin myös ihannekeittiöön kuuluu maidonvaahdotin. ;) Sen sijaan maritin käsikäyttöisen minivispilän, joka oli joskus historian havinoissa kaappiin tiensä löytänyt.

The Minimalism -dokumentti pysäytti uudestaan

Kun sitten satuin törmäämään jossain vaiheessa Netflixissä The Minimalism -dokkariin ja sen jälkeen lukemattomiin aihepiiriä käsitelleisiin kirjoihin ja podcast-jaksoihin, aloin suhtautua loppuihinkin tavaroihini ja erityisesti moniin asioihin elämässä kriittisesti. Pohdin, mitä oikeastaan haluan, millaisia asioita haluan tehdä ja mitä haluan tulevaisuudelta. Eritysesti aloin pohtimaan uusien tavaroiden hankkimista ja toisaalta sitä, mihin käytän päiväni. Minimalismin filosofia kiehtoo minua mahdollisuuksien avaajana: jos luopuu turhista uusista hankinnoista, voi panostaa niin taloudellisesti kuin ajallisestikin enemmän itselle merkityksellisiin asioihin ja ihmisiin. Tämä tuntuu todella tärkeältä viestiltä myös näin ilmastonmuutoksen aikakautena.

Minkä kokoinen koti on sopiva minimalistille?

Samaa aikaa näiden pohdintojen kanssa olimme kuitenkin muuttamassa asuntoon, jossa on tilaa yli 30 neliömetriä enemmän kuin vanhassa. Välillä minulla oli tunne, että olemme muuttamassa ensimmäistä kertaa sellaiseen oikeaan aikuisten ihmisten ihanaan ja toimivaan asuntoon, jossa voisi asua loppuelämänsä, mutta yhtä aikaa pohdin, tarviiko kaksi ihmistä toisaalta ihan noin paljon tilaa. Henkisesti kysymys oli vaikea, sillä rehellinen vastaus on tietysti, että ei tarvitse, sillä jopa edellistä asuntoa pienemmässäkin olisi voinut asustaa onnellisesti. Lisätila on puhtaasti mukavuusasia, jota ilmankin voisimme elää. Toisaalta aina voi perustella kaikkea suuntaan ja toiseen, puhuen vaikkapa energiatehokkaammasta asumismuodosta, mutta kokonaiskuvassa se on hiusten halkomista. Me kaipasimme lisätilaa, koska yhden huoneen käyttäminen sekä työntekoon että nukkumiseen oli arjessa hankalaa, etenkin jos haluaa kirjoittaa rauhassa tai valvoa joinakin iltoina myöhempään kuin toinen. Kaipasimme lisätilaa, koska olohuoneeseen levittäytyneet videopeliohjaimet, likaiset tiskit ja pyykinkuivausteline hiersivät hermoja huonompana päivänä. Kaipasimme lisätilaa, koska halusimme saada suuren ruokapöydän, jonka ääreen ystäväporukkamme mahtuu kokoontumaan. Halusimme lisätilaa, koska vietämme ja haluamme jatkossakin viettää suuren osan ajasta kotona. Koti on minulle yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Nautin kotona olemisesta, nautin kotoa käsin työskentelemisestä, nautin kotona puuhailemisesta, pikkuesineiden järjestelemisestä ja vireystilaani vaikuttaa aivan valtavasti se, millaisessa ja minkä näköisessä tilassa oleskelen.

Niinpä vähän entistä isompi n. 93-neliöinen koti tuntuu kuitenkin sopivalta. Enpä voi väittää, ettemmekö olisi panostaneet siihen suuresti ja tietyllä tapaa ehkä kaikkea muuta kuin minimalistisesti. Olemme pohtineet kaikki uudet ratkaisut niin, että ne kestävät aikaa ja suurin osa vanhoista kalusteista pääsivät kodissa hyötykäyttöön. Pitkästä aikaa on ollut myös virkistävää tehdä joitakin uusia hankintoja, sillä niitä on pohdittu ja pyöritelty melkein neljä vuotta – olen aika varma, että emme tule niihin pettymään. Vanhan kotimme kaikki sisustusratkaisut taisivat nekin palvella meitä muuttumattomina melkein kahdeksan vuotta.

Kylpyhuoneeseen oli tarkoitus tulla peräseinälle laatikosto, mutta tavaroiden karsimisen jälkeen totesimme, että mahtuvat ne pyyhkeet ja pesuaineet muuallekin.

Uutta tavaraa vain kuukausien ja jopa vuosien harkinnan jälkeen

Ostimme aluksi uutta kotia varten vain sellaiset huonekalut, joita tiesimme varmuudella tarvitsevamme ja käyttävämme, eli senkin, ruokapöydän ja ruokapöydän tuolit (nykyisessä asunnossa on kiinteä korkea saareke säilytystilalla, eli varsinaista ruokapöytää emme ole omistaneet) ja sohvan rikkinäisen tilalle. Tahdoimme alkuun pitäytyä hankkimasta uuteen kotiin mitään tavaroita vain siksi, että joku nurkka näyttää autiolta ja halusimmekin ensin kokeilla, mitä kotiin lopulta kaipaamme – missä paikassa tai millä tavalla haluamme istua katselemassa maisemaa, missä kohdassa ehkä kaipaamme ylimääräistä lamppua lukuvaloa tuomaan tai vaativatko pyyhkeet ja pesuaineet todella lisää säilytystilaa kylpyhuoneeseen.

Puolisen vuoden kuluessa päädyimme hankkimaan esimerkiksi olohuoneen vihernurkkaukseen ikkunan äärelle divaani-nojatuolin, kun ensin testailimme huoneessa istuskelua pari kuukautta lattialle asetellun patjan kanssa. Se oli kuitenkin liian matala ja selkänojan puute häiritsi. Divaanista on muodostunut molempien suosikki-istuin koko kodissa. Pelihuoneeseen tarvittiin lopulta hyllykkö aihepiirin kirjallisuudelle, jonka mieheni halusi säästää – hän kun ei ole pelikokoelmansa suhteen mikään minimalisti, vaikka muuten on vuosien varrella karsinut turhia ja käyttämättömiä tavaroita lähes yhtä innokkaasti kuin minä.

Esimerkiksi lisäsäilytyskalusteita työtilaan tai kylpyhuoneeseen emme lopulta hankkineetkaan, vaikka jossain vaiheessa sellaisia kuvittelimme tarvitsevamme ja kylppäriin oli jopa jätetty tilaa jonkinlaiselle senkille tai laatikostolle. Kun liinavaatteet ja pyyhkeet karsi ylimääräisistä kappaleista, joita en ikinä tullut valinneeksi, koska oli kauniimpiakin, ne mahtuivat kaikki pariin vetolaatikkoon olemassa olevissa asunnon kiintokalusteissa. Kävin myös läpi uudelleen yhden vaikeimmista tavarakategorioistani: taiteilu- ja askartelutarvikkeet. Päätin säilyttää vain ne, joita ihan oikeasti käytän ja luovuin 10 vuotta säilömistäni huovutusvilloista ja lankakeristä, joista en niin hirveästi enää pitänyt. Olo keveni ja inspiraatio piirtelyynkin kasvoi, kun jäljellä oli vermeet sellaiseen tekemiseen, josta aidosti nautin.

Kodin paraatipaikalle hankittiin lopulta divaani kokeiltuamme ensin pari kuukautta patjan kanssa, tuleeko tilassa istuskeltua. Divaani toimii täydellisesti työpäivän jälkeiseen löhöilyyn ja etätyöpäivinä pieniin mietiskelyhetkiin, mutta jos paikalla on iso kaveriporukka, avoimen tyylinsä vuoksi divaanisohvalla on myös vieraiden kiva istua ja jutella olohuoneeseen päin.
Lakanoita lähti kierrätykseen iso kasa ja jäljelle jäivät vain ne kaikkein eniten ihastuttavat. Koen, että meidän pyykkirutiineillamme tarvitsisimme niitä kahden hengen taloudessa aidosti vain yhdet sänkyyn ja toiset varalle, mutta koska kaikki nämä vuosien varrella hankitut ilahduttivat, saivat ne jäädä. Kun kuluvat, voi sitten jättää ostamatta uudet tilalle. Tosin hyvälaatuisissa lakanoissa saa kyllä mennä varmasti melkein kymmenen vuotta, että kuluvat käyttökelvottomiksi.

Ostamatta jättäminen voi tarkoittaa lisää aikaa itselle

Jokainen uusi ostos on lovi kukkaroon ja samalla tarve tienata rahaa hankinnan arvon verran. Asunto on toki niihin verrattuna massiivinen investointi, mutta se on sentään varsin vakaa sijoitus, joka kasvattaa arvoaan päivien vieriessä. En voi olla miettimättä, että jos ei ostaisi liiemmin mitään uutta tavaraa tulevaisuudessa ruokaa ja välttämättömiä kulutushyödykkeitä lukuunottamatta, millaista palkkaa pitäisi tienata elintasonsa ylläpitämiseen? Miten monta päivää viikossa täytyisi tehdä töitä? Voisiko ryhtyä osapäiväiseksi kirjailijaksi tai pitää ainakin enemmän lomaa? Jos karsisin turhista menoistani, miten monta päivää viikossa voisin kenties kirjoittaa, lukea, piirtää, valokuvata, käydä kävelyllä luonnossa tai viettää rakkaimpien kanssa, eli viettää niiden asioiden parissa, jotka saavat mieleni lepäämään? Tämä mielessä yritän nykyään suunnata myös kaupungille – ja ohittaa kauppojen näyteikkunat rennompaa tulevaisuuskuvaa mielessäni maalaillen.

Onko kukaan muu kokenut vastaavia fiiliksiä kodin Konmari-kierroksen tai inspiroivien kirjojen tai elokuvien katselun jälkeen? Vinkkaathan myös omat aihepiirin luku- ja kuuntelusuositukset! 

 

8 Comments

  1. Ville

    Olipa hyvä kirjoitus! Samoja keloja on itsekin pyöritellyt omia tavaroita karsiessa, ja olen törmännyt vahvasti samaan ”kauppa- ja ostoskammoon”. Meidänkin kämppä on kokoluokaltaan sama (kolmelle hengelle, olkoonkin), ja ajastaan pienempään muuttaminen hieman jännittää.

  2. Varpu

    Hei. Luin kirjoituksesi ajatuksella ja mietin, että ” vanhan maailmanjärjestyksen” mukaan luopumista tapahtuu vasta kun ihminen vanhenee. Kun kaikki mitä olet halunnut on koettu ja ostettu ehkä pitkänkin säästämisen jälkeen – ja olet seitsenkymppinen.
    Nyt näyttää, että tämä uusi aika kirkastaa arvojamme ja ajatteluamme uudella tavalla.

    • Kiitos kommentista, Varpu! Siinä on varmaan perää, että nykyään pohditaan omia arvoja ja nimenomaan tätä hetkeä jo aiemmin kuin ennen. Ehkäpä kolmekymppisyyteen on aina kuulunut tietynlainen identiteetinmuutos nuoresta ”oikeaan” aikuiseen, mutta nykyään tämä hetki tuntuu olevan myös kohta kun moni alkaa pohtia oman identiteetin muutoksensa lisäksi myös usein elintilaansa ja omaisuuttaan ympärillään, kun ennen siihen on alettu kenties syvemmin keskittyä vasta siinä vaiheessa kun vaikka lapset muuttavat pois kotoa, parikymmentä vuotta myöhemmin. Ehkä siihen vaikuttaa myös yltäkylläisyys jossa eletään – nykyisin jo parikymppisellä on mööpelit ja vaatekaappi täynnä tavaraa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *