Ensimmäinen työviikko loman jälkeen on takana, ja vaikkei toimistolla ollut edes mitään kiirettä, väsyttää eikä jaksaisi kotiin tultuaan tehdä enää mitään. En tiedä, kuinkahan kauan pitäisi lomailla, että olo olisi tosissaan levännyt ja uudistunut. Pari vuotta?
Niin kuin varmaan suurella osalla ihmisistä, minuun iskee tasaisin väliajoin elämänparannusprojektifiilis – se tunne, kun tajuaa, että tulee syötyä miten sattuu, nukuttua surkean mittaisia yöunia, liikuttua liian vähän ja tehtyä turhanpäiväisiä asioita hauskempien sijaan. Enkä varmasti todellakaan ole ainoa, jolla tämä toive sijoittuu syksyyn, huolettoman jäätelökesän jälkihuumaan. On taas se lupausten ja ryhtiliikkeiden aika.
Lomalla tuli ruokailua kummallisen epätasaisella rytmillä, koska kaikenlainen tekeminen meni normaalien ruoka-aikojen ohi. Saatoin herätä rennosti puolenpäivän aikaan ja huomata iltaseitsemältä syöneeni vain ”aamiaisen”. Välillä laiskotti niin, ettei meinannut jaksaa kävellä tien toiselle puolelle kauppaan, joten löhöilypäivinä tuli syötyä vähän mitä kaapista sattui löytymään. No, onneksi oli niitäkin päiviä kun herkuteltiin vaivalla valmistetulla aterialla ystävien kesken tai syötiin metsässä mustikoita. Haluaisin silti kovasti syödä paremmin, sillä tiedän, miten paljon hyvä ruoka vaikuttaa mielialaan ja vireystilaan. Sokeri ja ravintoarvoiltaan turhat ruoat saavat kaiken lisäksi aikaan vain tunkkaisen olon. Mutta eipä kyse ole toki siitä, etteikö tietäisi, miten pitäisi syödä. Ongelmahan on aina siinä, että viitsii valmitaa ruoat itse, tai edes suunnitella sen verran, että käytetyt einekset tai ravintolasafka olisi vaihtelevaa ja terveellistä, eikä joka päivä saman toistoa. Pitäisi vain saada arkeen taas rytmiä ja otettua asiakseen laatia vaikka vihdoin se kauan suunniteltu helppojen reseptien ruokalista arkipäiviä helpottamaan. Saa nähdä onnistunko projektissa tänä syksynä…
Aamuauringossa vastaan tuli vain muutama ihminen. Miljoonakaupunkikin siis ilmeisesti nukkuu vielä puoli viideltä.
Liikunta on sentään kesällä hiukan lisääntynyt, kun pyöräilin välillä töihin ja lomallakin tuli kierreltyä fillarilla ympäri Helsinkiä, melottua, juostua ja käveltyä kaupungeissa. Ehkä ikimuistoisin hetki koko tähänastiselta kesältä oli aamulenkki puoli viiden aikaan Tokiossa työmatkalla, juuri ennen kuin piti mennä valmistautumaan lentoon takaisin Suomeen. Juoksin Odaiban lahdella musiikki korvissa soiden tyhjällä tekosaarella futurististen tornitalojen katveessa ja katselin nousevan auringon valossa kylpevää lahtea. Haluan pitää kiinni siitä fiiliksestä ja upeasta muistosta – ensinnäkin siitä voittajaolosta, joka lenkin jäljiltä tuli, kun olin jaksanut kuin jaksanutkin herätä, mutta myös ylipäätään siitä riemusta, jota koin kun pysähdyin hetkeksi tuijottamaan mieletöntä maisemaa ja tajusin, että täällä sitä ollaan, unelmieni maassa aamulenkillä ihan tuosta vaan. Ja miten tyytyväinen olin, että pakkasin ystävän yllyttämänä lenkkarit mukaan laukkuun, vaikken työmatkalla käynyt kuin sen yhden kerran juoksemassa (muut päivät kävelinkin jalat puhki messuhalleja ristiin rastiin, joten liikuntaahan kyllä sekin.. ;) )Kummasti minusta tuntuu aina Japanissa ollessani, että elämä on mahtavaa ja täynnä mahdollisuuksia… Mutta ehkäpä paikan vaihdoksella vain on sellainen tapa vaikuttaa, sama missä olisi, kunhan on muualla kuin omassa arjessaan.
Aina kun tuntuu, etten jaksa lähteä lenkille, yritän muistaa tuon päivän ja elämäni parhaan lenkin Odaiban saarella. Ehkä kuva ansaitsisi päästä inspiraatiotauluksi seinälle asti…?
Mutta vaikka nämä projektit tuntuvat ikuisilta ja suunnitelmat kariutuvat vuosi vuodelta, ehkä tänä syksynä oppisin tavoille? Ehkä tänä syksynä saisin sen ruokalistan vihdoin tehtyä ja onnistuisin lisäämään liikuntaa elämääni. Aina voi elää toivossa. Aloitan tällä kertaa vähän pienemmin askelin, sillä huomattu on, että jos päättää, että ”Tästä lähtien en enää tee sitä ja tätä” tai ”Tästä lähtien aion joka päivä…”, tulee taatusti se päivä, jolloin tekee juuri sen, mistä kieltäytyi ja jokapäiväinen lupaus kariutuu. Jos aloittaa vähän pienemmillä tavotteilla, ehkä on helpompi jatkaa karienkin jälkeen?
