Hääkirkkona Helsingin tuomiokirkko

Halusimme, että meidän vihitään kirkossa, joten heti varattuamme hääpaikan, seuraavaksi piti alkaa pohtimaan, missä kirkossa menisimme vihille. Koska juhlapaikkakin sijaitsi Katajanokalla Helsingin keskustassa, oikeastaan varteenotettavia vaihtoehtoja oli kolme Helsingin keskustassa sijaitsevaa kirkkoa: Helsingin tuomiokirkko, Vanha kirkko sekä Johanneksen kirkko.

Ihanan kaunis ja sympaattinen Helsingin Vanha kirkko ja sitä ympäröivä Ruttopuisto ovat meille tuttu paikka seurusteluajoiltamme, mutta ystävämme olivat menneet siellä naimisiin vain pari vuotta sitten, joten tuntui, että olisi kivempi valita joku eri kirkko ihan vaihtelun vuoksi. Johanneksen kirkko taas sijaitsi yhden entisen opinahjon vieressä, vehreyden keskellä ja on todella upea, hieman Keski-Eurooppalais-tyyppinen kirkko. Se kuitenkin oli sijainniltaan hieman hankala, sillä olisimme todennäköisesti tarvinneet jonkinlaisen kyydityksen kirkolta juhlapaikalle.

 

Päädyimme lopulta valitsemaan Helsingin tuomiokirkon sen kätevimmän sijainnin, yksinkertaisen arkkitehtuurisen kauneuden ja näyttävyyden vuoksi. Pohdimme, että erityisesti japanilaisille ystävillemme ja kauempana asuville sukulaisillemme vihkiseremonia maan pääkirkossa Tuomiokirkossa olisi mieleenpainuva ja erityinen kokemus – ja olisihan se nyt sitä tietysti meille itsellemmekin. Harvoin juhliaan pääsee järjestämään noin upeassa tilassa ja pääkaupungin todellisessa sydämessä. Me emme koristelleet kirkkoa mitenkään, koska muutaman kukkapuskan tuominen niin valtavaan tilaan tuntui joka tapauksessa alimitoitetulta, enkä itse ainakaan seremonian aikana kertaakaan ajatellut, että tila olisi ollut jotenkin koruton ilman koristeita – kaikkea muuta. Kultaa ja upeita yksityiskohtia, taidetta ja juhlava tunnelma on kirkossa omasta takaa.

 

Seurakunnan ja kirkon henkilökunnan kanssa kaikki järjestelyt sujuivat ihanan mutkattomasti ja vihkikeskustelu Töölön seurakunnan pastorimme kanssa oli todella lämminhenkinen ja mieleenpainuva. Saavuimme kirkolle noin puolisen tuntia ennen seremoniaa, jolloin ehdimme ottaa vielä muutamat potrettikuvat valokuvaajamme kanssa kirkon pylväiden varjossa ja lähinurkilla ennen kuin siirryimme sakastiin kirkon takaosaan jännittämään. Pappi oli antanut meille etukäteen ohjeet syödä, juoda ja käydä vessassa ennen seremoniaa, joten noudatimme niitä orjallisesti aamupäivällä. Voin kertoa, että Tuomiokirkon sakastin wc ei ole koolla pilattu ainakaan jos siellä täytyy käydä hääpuvussa, jossa on hulppeat helmat. Jos on aikaa, kannattaakin käväistä vaikka Tuomiokirkon kryptan wc-tiloissa ennen seremoniaa.

 

Sakastissa kaaso Anniina kiinnitti vielä hunnun minulle, ennen kuin meidän oli Eeron kanssa aika kävellä ulkokautta kirkon oville hääkellojen soidessa. Sää oli häikäisevän aurinkoinen ja varsin tuulinen. Onneksi huntu oli pinneillä tukevasti kiinni tukassa, koska muuten se olisi saattanut lähteä puhurin mukana matkoihinsa. Tuntui todella epätodelliselta kävellä siinä käsi kädessä häätamineissa ja asettua kirkon massiivisten puuovien taakse odottamaan, että suntio avaisi meille ovet kellojen soiton loputtua. Puristin Eeron kättä ja kuulemma tärisin jännityksestä. En tiedä miksi, koska emmehän me nyt seremoniassa edes varsinaisesti kauheasti mitään tee, mutta kaipa se alttarille käveleminen ja ylipäätään päivän juhlavuus sai perhosia vatsaan.

Kun ovet sitten aukesivat, Prinsessa Ruususen häämarssi alkoi soida ja näimme kaikki ne rakkaat ihmiset meitä odottamassa, olimme jo muutaman askeleen otettuamme molemmat pillahtamassa itkuun liikutuksesta. Tunnelma oli kertakaikkisen ihana: ne hymyilevät kasvot, jälleennäkeminen pitkästä aikaa monien vieraiden kanssa ja sukulaistätien ja äitien liikutus sai meidätkin kovin herkistymään. Nieleskelin kyyneliä ja muistin, että piti kävellä hitaampaa. Saavuimme aika täydellisesti alttarille juuri hetken ennen häämarssin päättymistä – tai sitten kanttori oli vain niin ammattilainen, että osasi lopettaa sen sopivaan paikkaan.

 

Hääseremonia tuntui lyhyeltä ja ytimekkäältä. Pappi puhui kauniisti ja valitut virret olivat mieletäni tilaisuuteen sopivat – toinen selkeästi häävirsi ja toinen tuttu nuorten ja lasten virsi kouluajoilta. Sormusten pudottaminen sormiin sujui naureskelun saattelemana, sillä en meinannut saada Eeron tiukkaa sormusta pujotettua sormeen.

Kaikkein mieleenjäävin osuus seremoniasta oli kenties sen loppu. Julistaminen aviopuolisoiksi ja lopulta loppumarssi, jonka musiikkina kanttori soitti aivan huikean upeasti erään varsin häämarssimaisen, meille merkityksellisen Nobuo Uematsun säveltämän kappaleen. Fiilistelemme tuota soittoa vielä näin jälkikäteenkin usein.

 

Kävellessä pois alttarilta avioparina fiilis oli monenlaisten tunteiden sekoitus – jännitys laukesi, olo rentoutui, toisaalta hämmensi, koska seremonia oli niin yhtäkkiä ohi, ja eritysesti hymyilytti kovasti, sillä vierellä oli ihminen, jonka kanssa oli juuri luvannut ihan virallisestikin viettää loppuelämänsä.

 

2 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *