Hetki rauhaa Nuuksiossa

Pääsen nykyisin aivan liian harvoin metsään, sillä nauttisin  puiden siimeksessä vaeltelusta mielelläni vaikka joka kuukausi. Luonnossa samoilu saa mielen lepäämään ja hengityksen kulkemaan vapaammin – melkein kuin olisi joogassa. Niinpä odotinkin tämän syksyn toistaiseksi ainoaksi jäänyttä kunnon metsäretkeä suurella innolla. Koska reitillemme Nuuksion kansallispuistossa sattui niin kauniita hetkiä ja satumaisia maisemia, ajattelin, että haluan tallettaa blogiini palan niistä muistoksi ja kenties inspiraatioksi jollekulle muulle metsäilijälle huolimatta siitä, että  syksy alkaakin kääntyä jo talveksi näin joulukuun kynnyksellä.

Luonnon keskellä on ihanaa rentoutua. Ansku kokeilee, miten kylmää metsäpuron vesi on.

Olimme suunnitelleet kahden rakkaan ystäväni kanssa menevämme pienelle retkelle Nuuksion maisemiin jo viime vuonna. Silloin syystä tai toisesta emme kuitenkaan saaneet aikaiseksi päättää päivää ajoissa, ja lopulta kaikenmaailman kiireet jättivät metsäretken unholaan. Tänä vuonna päätin, että nyt kyllä laitetaan suunnitelmat todeksi ja päätimme hyvissä ajoin sopivan päivän pienen retkemme ajankohdaksi. Kun tuo loppusyyskuun aamu sitten saapui, satoi tietenkin onnettomasti vettä. Säätiedotteet lupailivat kuitenkin parempaa iltapäiväksi, kun saapuisimme Nuuksioon, joten päätimme masentavista pilvistä huolimatta hypätä bussiin.

Kuin ihmeen kaupalla bussin ajellessa kohti Espoon metsän siimeksiä taivaalta loisti repaleisten pilvien lomasta aurinko. Anna, joukkomme aktiivipartiolainen johdatti meidät polkuja pitkin pienen metsälammen rantaan nuotiopaikalle. Olin innoissani kuin pikkulapsi, kun pääsin pitkästä aikaa sahailemaan nuotiopuita ja vuolemaan kiehisiä sytykkeeksi. Omista partioajoistani on jo päässyt vierähtämään liian monta vuotta, sillä lukion jälkeen pääkaupunkiseudulle muutettuani en ole ollut partiotouhuissa mukana muuta kuin Japanin vaihto-opiskelun aikanani. Muutosta on kutienkin ollut ilmassa pitkään, ja vaikka kiehisistä tulikin vähän mitä tuli, aloin taas haaveilla aktiivisemmasta ”urasta” metsän siimeksessä. Mikä voi olla ihanampaa kuin istua nuotion äärellä ystävien kanssa?

Jokainen teki oman osansa, niin saatiin kolmioleivät grillaantumaan, teevesi tulille ja napa täyteen vaahtokarkkeja.

Paistoimme makkaraa, grillasimme leipää, paahdoimme vaahtokarkkeja ja keitimme teetä metsälammen kirkkaaseen veteen. Ansku taisi paahtaa nuotiolla myös banaanin. Ulkona kaikki maistuu niin hyvältä! Siinähän sitä aikaa vierähtikin jutellessa ja herkkuja mutustellessa oiva tovi. Pelkästään istuskellessa alkoi tulla kuitenkin kylmä hyvästä vaatetuksesta huolimatta, joten päätimme pakata kamat, sammuttaa nuotion ja suunnata eteenpäin.

Mustikoita oli metsässä vielä syyskuun lopullakin sern verran hyvin, että piti oikein pysähtyä välipalalle.

Otimme suunnan kompassilla ja seurailimme kartalla kiemurtelevia polkuja mustikkamättäiden ja lukemattomien sammaleisten sieniapajien ohi. Oli hauskaa suunnistaa pitkästä aikaa ihan oikeasti kartan ja kompassin kanssa eikä vain jossain kaupunkien kaduilla turistikartta apunaan. Jossain vaiheessa polku nousi hieman ylöspäin ja edessämme oli pieni kauniisti soliseva metsäpuro, joka virtasi alaspäin kenties jotakin metsälampea kohti. Olen itse tottunut kallioiseen mäntykankaaseen, sillä lapsuudenkotiani ympäröivät kuivat mäntymetsiköt, joten Nuuksion lehvästöiden kätköissä virtaavien purojen ja kortteiden ja metsäimarteiden peittämää metsän pohjaa tallustaessa tuntui kuin olisimme olleet satumetsässä.

Lapsena kaikkein parasta metsässä olivat  vesilätäköt ja etenkin virtaava vesi. Pakkohan sitä puroa oli tuijotella vähän tälläkin reissulla. Suppilovahveroiden lisäksi liikkeellä oli myös kärpässienisotilaita.

Nuuksiossa olen käynyt ennenkin muutamaan otteeseen, mutta tällä kertaa olimme hieman eri suunnalla kuin aiemmilla kerroilla. Kansallispuistot ovat aina ihania retkiympäristöjä, mutta pääkaupunkiseudulla on myös muita valloittamattomia luontokohteita, joissa pitäisi mennä käymään. Ehkäpä Nuuksion polkujen varrelta keräämäni kuihtuneet, kuparinruskeat saniaiset muistuttavat minua jatkossa siitä, että pitäisi lähteä taas vähän vaeltelemaan. Kiitos Ansku ja Anna ihanasta retkestä. Mennään ensi vuonna (viimeistään) taas uudelleen!

Ansku piteli ystävällisesti saniaispuskaani sillä aikaa kun räpsin vielä muutaman kuvan loppumatkasta.

Luitko jo nämä?