Olin kuullut Yoshinoa kutsuttavan yhdeksi Japanin upeimmista kirsikankukka-apajista, joten jo reissuni suunnittelun alkuvaiheessa päätin, että täytyy ajoittaa visiitti vuoristoon siten, että kukat olisivat vielä puissa. Onnistuin tässä nipin napin, sillä vaikka suuntasin heti toisena matkapäivänäni ystäväni Yukikon kanssa Osakasta päiväretkelle Naran prefektuurissa sijaitsevalle Yoshinolle, ei 10.4. ollut aivan tarpeeksi ajoissa. Tänä vuonna kun kirsikat olivat ennätysaikaisessa, joten ihan paras loisto oli saavutettu jo edellisenä viikonloppuna.
Tai niin minulle siis voivoteltiin. Että kun ne lehdetkin ovat varmaan jo puissa ja suuri osa kukista on pudonnut. Myönnetään, eihän siellä toki ollut ihan vaaleanpunaisia muumipilvenhattaroita vastassa, mutta japanilaiset taitavat olla kirsikkoineen yhtä vaatimattomia kuin suomalaiset kaiken muun kanssa. Minua odotti nimittäin sellainen päivä, että oksat pois. ;)
Vuoren jyrkimmän kohdan pääsi harppaamaan kätevästi ylös kaapelihissillä. Se, että kyseinen köysirata on Japanin ja kenties maailman vanhin, oli kuitenkin hiukan ristiriitainen juttu. Historian havina on ihan mukavaa ja kiinnostavaa, mutta en tiedä miten hyvä fiilis on killua taivaalla 20-luvulla rakennetussa kapistuksessa… No, eiköhän rataa ole korjailtu siinä välissä muuamaan otteeseen.
Saavuimme Yukikon kanssa Yoshinon asemalle parin tunnin junailun jälkeen kello yhdeksän maissa aamulla. Vaikka meneillään oli Yoshinon huippusesonki, olimme viisaina sen verran aikaiseen liikkeellä, että tavallisessa paikallispikajunassakin oli vielä istumapaikkoja. Epäonneksemme kohteeseen oli menossa kuitenkin tietysti kymmenittäin vanhuksia, koska kauniiden kukkien katselu vuoristoilmassa on toki mukava eläkeajan harrastus kaikkien kaupunkilaisten mielestä (Ja kuka heitä syyttämään, itse ajattelin viettää eläkepäivänä juuri samalla tavalla ;) ), ja niinpä kohteliaina tyttöinä luovutimme paikkamme eräälle pariskunnalle ja seisoimme puolet junamatkasta katosta riippuvista renkaista roikkuen. Junamatkalla maisemat olivat kuitenkin upeat, joten oli ihan hauskaa katsella ulos ikkunoista ja ihastella ohikiitäviä pikkukyliä ja yhä mahtavampia vuoria – japanilaisessa junassa istuja kun on usein selkä lähimpää ikkunaa päin ja edessä taas seisoo joukko ihmisiä, joka blokkaa näkymät käytävän toisen puolen ikkunoista.
Aikaisin aamulla Yoshinolla sai kierrellä vielä aika rauhassa.
Oli suuri onni monessakin mielessä, että jaksoimme herätä aikaisin ja olla liikkeellä jo aamusta. Aamulla väkeä oli vielä maltillisesti – sillä tavoin, että tuntui, että oli tullut oikeasti luonnon helmaan. Mikään vaellus ei toki tietystikään japanilaiseen tyyliin ollut kyseessä, vaikka kovasti taas jossain päin internettiä ”Haikingu koosuista” (Hiking course) puhuttiinkin. Kävelimme kohti vuorenhuippua mukavasti kivettyä katua pitkin, ja ajelivatpa siellä välillä autotkin. Iltapäivää kohden siirryttäessä kadut olivatkin mukavan ilman ja hanamin loppusesongin innoittamana niin täynnä, että hyvä kun pääsi eteenpäin kävelemään. Kahvilaan tai ravintolaan halutessaan sai varautua odottamaan pöytää hyvän aikaa. Aamulla taas saatoimme kurkistella tyhjiin teehuoneisiin ja pysähdellä valokuvaamaan ihan rauhassa. Täydellistä!
En tiennyt, että kirsikkapuunkin voisi istuttaa isoon ruukkuun. Tekisi mieli testata omalla pihallakin joskus! Myös jäisen raikkaat tikkukurkut olivat hauska ilmestys.
Aamupäivällä saimme todistaa myös daimyon eli Edokauden (1700-1900 jKr.) feodaaliloordin vuosittaisen pääkaupungin matkan muistoseremoniaa eli Daimyo Gyoretsua. Daimyo palasi kantotuolissa tanssin, huudon ja aikanaan arvovaltaisen seurueen saattelemana Edosta, jonne daimyoiden oli tehtävä joka vuosi matka shogunaatin käskemänä. Matkat veivät hurjasti rahaa, ja tähtäsivät siihen, etteivät feodaaliherrat nousisi kapinaan shogunaattia vastaan.
Daimyo Gyoretsu -kulkue saapuu
Itse performanssi oli vähän hullunkurinen: tanssinomainen eteneminen jäi jotenkin kaipaamaan musiikkia, vaikka aika hyvin esiintyjät pysyivät musiikin puutteesta huolimatta tahdissa. Esitystä säestivät lähinnä huudot ja karun kuuloinen simpukkatorvi. Katsokaa vaikka itse, koostin pätkän Daimyo Gyoretsusta YouTubeen:
P.S. Pahoittelut, että pääni vilkkuu välillä kameran edessä. Yukiko kuvasi ja minä kuvailin kameralla, ja tietysti heiluin sitten siinä iPadin kameran edessä koko ajan. X) Seuraavan videon taidan ladata nettiin myös hiukan paremmalla laadulla…
Daimyo Gyoretsu kulkueen jälkeen kylään kannettiin tietysti Daimyo arvovaltaisessa kantotuolissa.
Vaikka Yoshinolla käveltiinkin pääasiassa asfalttiteitä tai kivettyjä katuja vuoren rinnettä ylöspäin, kyllä reissulta päälimmäisinä mieleen jäivät silti luonto ja mielettömät maisemat. Kirsikankukat kukkivat vaaleanpunaisen eri väreissä ja varsinkin momijien eli japaninvaahteroiden vihreys oli aivan uskomatonta katseltavaa. Ja koska Suomesta oli lähtenyt räntäsateen saattelemana, kaikki ne maasta nousevat kukkaset, lehdet, vihreä ruoho… ai että nautin siitä kevään tunteesta, vaikka korkealla vuoristossa päivä ei mikään erityisen lämmin ollutkaan. Valokuvaillessa vierähtikin joka puun ja puiden välistä auenneen näkymän kohdalla tovi jos toinenkin.
Kierroksemme vuorella päätyi Mikumarin pyhätölle, jonka olin etukäteen bongannut netistä. Jinja oli arkkitehtuuriltaan hiukan erikoisempi kuin useimmat pyhäköt ja sen keskellä kasvoi upea shidarezakura. Ehkä tätä kirsikkalajia voisi suomalaisittain luonnehtia ”riippakirsikka”, jos kerran riippakoivu on sellainen koivu, jonka oksat laskeutuvat riippuen alaspäin. ;) Opinkin tällä matkalla tunnistamaan useita eri kirsikkalajikkeita, sillä esimerkiksi Yoshinollakin kasvoi ties kuinka monenlaisia ja monenvärisiä erilaisia kirsikoita ja eri vaiheissa Japanin matkaani kukkivat eri lajikkeet.
Pöllö on Japanissa onnen lintu – fukurou tarkoittaa pöllöä, ja fuku hyvää onnea. Mikumarin jinjan pöllö oli kyllä lähinnä hiukan pelottava.
Paluu matkalla poikkesimme varsinaiselta asfalttitieltä ja kävelimme osan matkaa pienempiä polkuja pitkin alaspäin. Vuorien värejä katsoessa mietin, että Japanissa on vähän kuin kaksi ruskaa, vaaleanpunaisen pastellinen keväällä ja kirkkaan tummanpunainen ja räiskyvä syksyllä.Poluilla oli huvittavaa huomata, että japanilaiset kyllä varustautuvat tämän tyyppiseen retkipäivään niin monimuotoisesti: Vastaan tuli heitä, joilla oli kunnon retkireput, goretexit ja vaelluskengät, olipa muutamalla vanhemmalla miehellä kädessä vaellussauvakin. Ja sitten oli heitä, jotka kipittivät upottavassa ruohikossa huimissa korkokengissä, sekä pikkutyttöjä, jotka oli puettu rimpsuhameeseen ja vaaleisiin polvisukkiin. Itsellänihän oli päällä kaksi paitaa ja kevätanorakki sekä käsissä villakynsikkäät, ja silti välillä vähän hytisytti, koska vuoristoilma oli kosteaa ja paljon viileämpää kuin vaikkapa Osakassa.
Pysähdyimme syömään mukavalle ruohotasanteelle, jonne oli tiensä löytänyt moni muukin eväsretkeilijä. Yukikon äiti oli tehnyt meille eväsleivät ja repusta löytyi vihreää teetä.
Iltapäivällä aurinko alkoi mennä pilveen ja lopulta alkoi vähän ripsiä vettäkin. Pistäydyimme vielä pienessä teekuppilassa, jossa pidimme hetken sadetta juoden kupilliset kuumaa. Kohta kuuro olikin ohitse ja pääsimme jatkamaan matkaa takaisin Yoshinon asemalle ja kohti Osakaa.
Nautittuamme koko päivän raikkaasta vuoristoilmasta päätimme päättää päivän mukavasti illallisella kunnon käryisessä Okonomiyaki-paikassa. Tulipa maistettua myös uusi ruokalaji, omuyakisoba, joka osoittautui äärimmäisen herkulliseksi. Pitääpä kokeilla joku kerta kotonakin kietaista yakisobaa eli paistettuja nuudeleita ohuen omeletin sisään ja kuorruttaa komeus makoisalla kastikkeella.
Ei sitä Yoshinoa kyllä selvästi turhan päiten sanota Japanin upeimmaksi paikaksi kirsikankukkien katseluun. Suosittelen ihan jokaiselle, jos satut suunnalle oikeaan aikaan kevättä.
